Olin selälläni toimenpidepöydällä kun lääkäri avasi oven, ja toivotti reippaalla äänellä hyvää päivää. Käänsin päätäni ja kohtasin hymyilevät silmät.
Pitäiskö kätellä, ajattelin. Nostin nyrkkiäni, hän iski heti takaisin.
Kivenlahden terveysasema oli jo sulkeutunut tullessani hikisenä Suomi-paidassa pääovelle. Vahtimestari suostui juttelemaan, vaikka selvästikin hänen tyttöystävänsä odotteli jo aulassa.
Vaksi kävi raottamassa kotiin lähdössä olevien terkkareiden ovea
– Ehdittekö vilkaista vielä yhtä tapausta?
– Pärjääkö hän huomiseen?
– Siinä tapauksessa hoidan homman itse, huikkasin.
– No lähetä tänne vaan, niin katsotaan.
Olin saanut pipolätkässä kiekon sääreen. Syndeistäni, okei ne ovat heppoiset, huolimatta kopissa veri valui kun riisuin luistimia.
Kettusen Make auttoi ensiavussa kahdella teippirullan jämällä. Pienemmällä hän sulki haavan. Blues Maken kassista löytyi jeesusteippiä ja sillä saimme kiristyksen säären ympärille.
– Eihän tää maailman hygieenisin teippaus ole, mutta onpahan siisti haava, totesi terveydenhoitaja.
Serowin Niko oli kuskannut minut ja Scottini, pyöräni tietty, pakullaan Alikseen. Kiitos kaverit.
Puudutetaanko, kysyi lääkäri. Sinä se ammattilainen olet, vastasin. Vitsi, vitsi, nauroi lääkäri ja taputti olalle. Hän ompeli viisi tikkiä ja päästi terkkarin hakemaan lapsia päiväkodista. Hän antoi viimeiset ohjeet haavan hoitoon, urheilukiellon ommelten poistoon asti ja kyseli kiinnostuneena Espoonlahden pipolätkästä.
– Tervetuloa pelaamaan kanssamme.
Ajatus jäi itämään. Pääovissa oli automaattilukitus. Lääkäri johdatti minut sivuovesta ulos. Kiitin. Hän ojensi kätensä. Kättelimme.
Kiitos Kivenlahden terveysaseman henkilökunta!
Maailma on ankea ilman kommunikaatiota. Jutellaan. Ja pidetään urheiluteippiä kassin pohjalla.
