Auringon editse kulkeva paksu pilvi pimentää taivaan…
Baumgartner katselee ympärilleen…ja huomaa samalla, että tuoli on epämukava, että selkä on kipeä ja koivet ovat jäykistymässä, niinpä hän nousee ja levittää käsivarret hetkeksi ja ravistelee jalkojaan vuorotellen ja kumartuu sitten kurottamaan kohti varpaitaan siitä huolimatta, ettei ole tavoittanut niitä enää moneen vuoteen, mutta vaikka hänen sormenpäänsä yltävät vain säärien puoliväliin, itse ponnistus kuitenkin tuo kaivattua vaihtelua epämukavassa tuolissa könöttämiselle, joten hän suoristaa selkänsä ja taivuttaa itsensä alas uudelleen, ja sitten vielä kerran.
Tässä vaiheessa pilvi on jo jatkanut matkaansa eikä enää peitä aurinkoa…
Kauniisti kirjoitettu 71 vuotiaan orastavaa muistisairautta sairastavan miehen liikuntatuokiosta.
Lasken Paul Austerin kirjan lattialle odottamaan ja nousen sohvalta tarinan innoittamana. Suuntaan Kivenlahden rantaan.
Talvisää on parhaimmillaan.
Jos herkkyys katoaa, kaikki katoaa.
